Eilen sain ystävältäni Kajalta aiheen pohtia perunan syvempää olemusta, kun hän yritti kommentoida (toistaiseksi onnistumatta) tekstiäni. Elämä on hänen mielestään kuin peruna - pannaan pyörimään ja sitten se pyörii omalla painollaan tai jotenkin näin... Please Kaja, try again!
Niinpä, perunan voi panna pyörimään. Aikansa pyörittyään siihen kasvaa idut ja sitten se juurtuu johonkin ja synnyttää uusia mukuloita, joista kasvaa maukkaita perunoita ellei se sitä ennen ole joutunut pannulle, pataan, uuniin tai kattilaan. Itse tunnen olevani PyöriväPeruna, koska jatkan pyörimistä, enkä tunne juurtuneeni vieläkään, vaikka yhden mukulan olen jo synnyttänytkin.
Kun tutustuin keski-suomalaiseen elämänmenoon yli 20 vuotta sitten, kuulin ensimmäisen kerran perunavellistä, joka onkin päijät-hämäläinen eikä länsi-suomalainen, mistä itse olen lähtöisin, perinneruoka. Näinä vuosina olen useasti ajatellut tehdä perunavelliä, mutta aina on vellit jääneet ajatuksen asteelle. Mutta nyt, kun minulla on lähempi suhde perunaan, keitin perunavelliä. Se oli hyvää.
Ohjeita löytyi todella monia, mutta minulla oli aivan oma käsitys, miten sen valmistan. En siis suinkaan survonut perunoita (joita löytyi 7) tasaiseksi muusiksi vaan jätin, kuten työtoverini äiti oli aikoinaan tehnyt, perunat hyvin rouheiksi. Keitinvettä laitoin niin, että perunat ja yksi silputtu sipuli juuri peittyivät, sekaan vähän suolaa ja kasvisliemikuutio. En keittänyt perunoita aivan pehmeiksi, vaan survoin ne al dentenä suoraan keitinveteen ja lisäsin vehnänajauhot kylmään maitoon, jolla suurustin keiton ja lisäsin vielä vähän mustapippuria. Mitenköhän tästä laatisi reseptin. Miksi laatisin?
Yllä vienan-karjalainen (Paanajärvi) perunamaan malli, jota ensi kesänä yritän toteuttaa omalla takapihallani. Alla takapihani viime kesäinen yhdistetty peruna- ja mansikkamaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti